Luin tammikuussa loppuun Perttu Pölösen uusimman kirjan Saisinko huomiosi? – Kirja, joka jokaisen somenkäyttäjän pitäisi lukea. Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille mediakasvattajille ja samoin kaikille somenkäyttäjille, kuten kirjan nimikin ehdottaa.
Pohdintoja somen ja algoritmien koukuttavasta toimintalogiikasta on julkaistu viime aikoina useammassakin yhteydessä, ja näistä voisin suositella ainakin Johann Harin teosta Kadonnut keskittymiskyky. Niin nuoret kuin aikuisetkin pyrkivät nyt vähentämään ja rajoittamaan somen käyttöään ja puhelinaddiktiotaan. Mutta onko kyseessä kuitenkaan pelkkä yksilön ongelma, joka jokaisen kunnon kansalaisen pitää ratkaista itse laittamalla puhelin ja ilmoitukset äänettömälle?
Pölösen kirja on täynnä kiinnostavaa pohdintaa viime aikojen kehityksestä ja myös tulevaisuuden kuvien maalailua. En pysty nostamaan kaikkea pohdinnan arvoista kirjasta tähän tekstiin, joten rajasin kolmeen vahvimmin mieleen jääneeseen ajatukseen.
Yksi: Teknologian puolueettomuus ei riitä argumentiksi
Yksi suosittu argumentti keskusteluissa teknologian vaikutuksista on väittää niiden olevan puolueetonta maaperää, että ”teknologia itsessään ei ole hyvä eikä paha” vaan ihmiset voivat tehdä sillä joko hyviä tai pahoja asioita. Teknologia ei kuitenkaan synny missään arvotyhjiössä, vaan sitä kehittävät ihmiset, jotka tuovat myös inhimilliset arvot kehittämiseen mukaan, tiedostettiin sitä tai ei.
Pölönen nostaa esiin, että sosiaalisen median ja aseiden puolustamisessa on käytetty samoja argumentteja: ”Aseet eivät tapa, vaan ihmiset. Some on pelkkä alusta, joten se ei ole hirviö, vaan pahat ihmiset ovat hirviöitä. Entä jos sosiaalinen media tai ase ohjaa ihmisiä tekemään pahaa?”
Aikomukset palveluiden suunnittelun taustalla voivat olla hyviäkin, mutta lähtökohtaisesti ilmaisten palveluiden kauppatavarana on ihmisten huomio, eli palveluista on pyrittävä tekemään mahdollisimman koukuttavia, sellaisia että niiden parissa on houkuttelevaa viettää paljon aikaa. Tämän takia on luotu monia sellaisia innovaatioita, joiden ihmiskokeen kohteena olemme, esimerkiksi päättymättömän skrollauksen ominaisuus.
Päättymättömän skrollauksen, eli ominaisuuden, jossa lisää sisältöä ilmestyy koko ajan skrollatessa sivulle, keksi yksi Facebookin kehittäjistä, Aza Raskin. Ennen tätä keksintöä monilla sivuilla oli alalaidassa sivun numerot ja käyttäjän piti manuaalisesti vaihtaa sivua, jos halusi lukea lisää, ja näin tehdä aktiivinen valinta asiassa. Mielenkiintoista onkin pohtia, miten tällaiset yksittäiset ominaisuudet saavat salakavalasti viettämään mm. somessa enemmän aikaa.
Kaksi: Somen pahin haittavaikutus on vertailu muihin – ”emme halua olla vain onnellisia vaan onnellisempia kuin muut”
Sosiaalisen median toimintalogiikka vaikuttaa käyttäytymiseemme: voidaan sanoa, että hyväksynnän tarpeemme on muutettu liiketoiminnaksi. Vaikka somen käytöllä on monia positiivisia seurauksia, enkä itsekään olisi Pölösen tavoin valmis kokonaan luopumaan siitä, on vaikutus henkiseen hyvinvointiin salakavala.
Pölönen tiivistää mielestäni osuvasti tämän sosiaalisen median vaikutuksen: ”Arvelisin, että suuri osa pahoinvoinnista ei tule välttämättä siitä, että elämämme on onnetonta, vaan ajatuksesta, että elämämme voisi olla onnellisempaa.”
Emme halua olla ainoastaan onnellisia ja tyydy siihen, vaan meille on jostain syystä tärkeää olla onnellisempia kuin muut. Tässä saattaa olla haitallisen vertailun ydin. Some saa aikaan meissä mielikuvan, että mikä tahansa on mahdollista ja ulottuvillamme, niin kuin tavallaan onkin, mutta samalla unohdamme aktiivisesti sen ikävän tosiasian, että aikamme täällä maapallolla on todella rajallinen. Pitäisi siis osata tehdä valintoja, mikä ei ole aina kivaa.
Arvelisin, että suuri osa pahoinvoinnista ei tule välttämättä siitä, että elämämme on onnetonta, vaan ajatuksesta, että elämämme voisi olla onnellisempaa.
Perttu Pölönen kirjassa Saisinko huomiosi
Kolme: Tylsyys on vapautta
Pölösen tavoin taidan olla osa niitä viimeisiä sukupolvia, jotka ovat voineet viettää lapsuuden ilman sosiaalista mediaa. Meidän ei ole tarvinnut kilpailla vanhempiemme huomiosta älypuhelimen kanssa, eikä vanhempiemme tai meidän ole tarvinnut olla samalla lailla koko ajan tavoitettavissa, koska sellainen ei ole ollut edes suurelle osalle mahdollista. Olemme saaneet olla aika rauhassa somen asettamilta ulkonäköpaineilta ja muulta ahdistavalta vertailulta teini-iässä, toisin kuin nykyään nuoret. Tätä on hurja ajatella.
Yksi digitaalisen teknologian vaikutuksista on, ettei meidän tarvitse enää koskaan tylsistyä. Puhelin on koko ajan ulottuvilla, ja käsi hakeutuu automaattisesti avaamaan some-kanavat aina tyhjän hetken yllättäessä. Kyvystä suunnata oma huomio ja keskittymiskyky tietoisesti haluttuun kohteeseen ja päämäärään on tullut yksi tärkeimmistä taidoista, joka määrittelee elämän kulkua suuresti. Samalla aivomme ja mielemme kaipaavat kipeästi palautumista, mitä 5 sekunnin videoiden tykittäminen tai Hesarin kommenttipalstaan syventyminen ei tarjoa.
Onko keskittymiskyvyn ohella seuraava supervoima tylsistymisen taito?
Olisi arvokasta varjella myös tylsiä hetkiä, koska tunne tylsyydestä kertoo vapaudesta.
Perttu Pölönen
Vastaa